Muutama viikko sitten nousin täpötäyteen bussiin Helsingin Jäähallin pysäkiltä. Hallissa oli juuri päättynyt jääkiekko-ottelu, ja hävinneen joukkueen kannattajat olivat pettyneitä ja hieman kiukkuisia. Eräs heistä alkoi kovaan ääneen sättiä kanssamatkustajaa, naisoletettua, joka matkusti pienen lapsensa kanssa.
Sättimisen syy oli se, että lapsi istui omalla penkillä. Tämä ärsytti matkustajaa, joka olisi halunnut itselleen penkin, jolla istua. Hän kertoi selkosanaisesti näkemyksensä vanhemmasta ja tämän lapsesta, ja siitä, kuinka heidän tulisi bussissa istua. Lopulta hermostuminen kulminoitui karjaisuun: ”Ootsä joku v***n mamuhyysääjä s****n vihervasemmistolainen h****?!”
Tällä kertaa kanssamatkustajat eivät olleet hiljaa. Useampi heistä puuttui tilanteeseen, kertoi yhtä suorin sanoin, minkälainen aikuinen käyttää tuollaista kieltä lapsen kuullen, ja melko pian huutelija hiljeni. Tilanne jäi kuitenkin vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Olin itse ruuhkan puristuksissa niin kaukana tapahtumista, etten nähnyt vanhempaa enkä lasta. Jäin arvuuttelemaan, miksi kiukkuinen kanssamatkustaja valitsi juuri sanat ”mamuhyysääjä” ja ”vihervasemmistolainen”.
Oliko lapsi kenties iholtaan erivärinen kuin vanhempansa? Oliko jommallakummalla heistä joku merkki tai vaate, joka merkitsi heidät vihervasemmistolaisiksi? Vai olivatko kyseessä vain pahimmat kirosanat, mitä kyseinen matkustaja osasi sillä hetkellä tuottaa? Oli miten oli, olin erittäin iloinen siitä, etteivät he jääneet siinä tilanteessa yksin.
Perhe näkyy julkisissa liikennevälineissä usein ja monin eri tavoin. Lapset matkustavat vanhempiensa kanssa, joskus myös ilman vanhempiaan, eri ikäiset ja kokoiset lapset, erilaisine tarpeineen. Jokainen meistä on kokenut bussimatkan, jolla uhmaikäinen saa itkupotkuraivarin. Matka menee huutoa kuunnellessa, ellei mukana satu olemaan kuulosuojaimia, korvatulppia tai kännykkään sopivia kuulokkeita. Vanhempi koittaa komentaa lasta ja häpeää ja haluaa vajota maan alle, ehkä poistuu bussista monta pysäkkiä liian aikaisin.
Jokainen meistä on kohdannut takapenkin varhaisteinilauman mehupurkkeineen tai energiajuomineen, nähnyt sen pienen koululaisen, joka arvuuttelee, että olikohan tämä juuri hänen bussinsa ja milläköhän pysäkillä pitäisi jäädä pois.
Jokainen meistä tietää, että lapset ovat joskus julkisissa liikennevälineissä raivostuttavia. Hitaita, poukkoilevia tai meluisia. Mutta onneksi vain jotkut aikuiset kokevat, että ”koko kylä kasvattaa” tarkoittaa sitä, että heillä on oikeus rumastikin puuttua lasten käytökseen julkisessa liikenteessä. Valitettavasti erityisen usein tämä tarve rumaan puuttumiseen kohdistuu lapsiin, jotka ovat jollakin tapaa valtavirrasta erilaisia.
Ehkä he erottuvat ulkoisesti kantaväestöstä, tai he puhuvat eri kieltä – omat lapseni ovat ruotsinkielisessä koulussa, ja sanovat, etteivät aina halua puhua bussissa ruotsia, koska siitä saa kuulla. Ehkä he liikkuvat hankalasti tai heillä on liian paljon tavaraa. (Ehkä se lätkäkassi on mukana ruuhkabussissa siksi, että lapsia on monta ja vanhempaa vain yksi, eikä aina ehdi viedä autolla hallille tai ole edes varaa siihen autoon.)
Lapset eivät usein itse pidä puoliaan. He hiljenevät ja oppivat häpeämään. Joten lasten puolesta haluan vedota meihin aikuisiin: pidetään lasten puolia toisia aikuisia vastaan. Muututaan näkyviksi ja puututaan lapsiin kohdistuviin kohtuuttomuuksiin.
Anna Moring
Kirjoittaja on filosofian tohtori, Monimuotoiset perheet -verkostossa projektipäällikkönä toimiva julkisen liikenteen suurkäyttäjä, kahden lapsen vanhempi ja yhden meluisan teinin perheenjäsen.