Julkisilla kulkeminen pyörätuolilla tuntuu välillä extreme-lajilta. Etukäteen jännittää, millainen kuljettaja on vastassa. Aloin kulkea työmatkoja bussilla aiempaa enemmän viime syksynä. Kokemus ei ollut kovinkaan rohkaiseva.
Kun kuljettaja näki minun saapuvan pyörätuolilla tai odottavan pysäkillä, yleensä ei tultu auttamaan luiskan kanssa ilman erillistä pyyntöä. Joskus kanssamatkustajien on pitänyt mennä erikseen käskyttämään kuskia. Se on todella nöyryyttävää, vaikka olenkin muille matkustajille kiitollinen avusta. Minulta on kysytty esimerkiksi, missä hoitajani on, vaikka tarvitsisin vain luiskan paikalleen, jotta pääsen bussiin.
Kun oma pysäkkini lähestyy ja painan poistumisnappia, kuljettaja ei monesti tee elettäkään auttaakseen tai ”niiatakseen” bussia alemmas. Minulle on jopa huudettu päin naamaa. Lopulta on tultu paikalle nyrkki taskussa puhisten. Palautetta annettuani olen saanut vain pahoitteluja. Julkisen liikenteen toimijoilla on tässä tärkeä vastuu.
Minulla on useita apuvälineitä käyttäviä tuttuja, jotka ovat lopettaneet julkisen liikenteen käytön kokonaan häirityksi tulemisen pelossa tai siihen kyllästyneinä. Minulla on pitkä pinna, olen töissä Kynnys-järjestössä ja törmään syrjintätilanteisiin työni kautta. Se ei tarkoita, että minun pitäisi vammani takia sietää mitä tahansa kohtelua.
On vaikea kirjoittaa näitä asioita, sillä kuljettajien joukossa on myös todella osaavia ja ihmisarvoa kunnioittavia ammattilaisia. Syrjintä on kuitenkin syrjintää myös kuljettajien taholta. Toivoisin yhä useampien vammaisten käyttävän julkista liikennettä. Näin ei tapahdu, jos ihmisiä nöyryytetään julkisesti bussimatkalla. Joskus olisi mukavaa olla vain tavallinen matkustaja ilman tällaisia huolia.
Yodit Melaku
Kynnys ry
