Julkiset tilat ovat meitä kaikkia varten. Jännitin lapsena julkisia paikkoja, koska usein muut arvioivat minut erilaiseksi. Erotuin ulkonäöltäni valtaväestöstä. Olin lapsena monesti tilanteissa, jossa takanani kuiskittiin, osoiteltiin, arvioitiin ulkonäköäni ja kyseenalaistettiin olemassaoloani. Olin kuin hiekanjyvä väärässä paikassa. Ihmiset kertoivat mielipiteensä siitä, missä minun väriseni kuului heidän mielestään olla. Hiekanjyvääkin tarkastellaan roskana, jos sellainen nähdään olohuoneen lattialla, mutta jos se on ulkona – tällöin se on ”oikeassa” paikassa. Kyllä, tällaisista toistuvista kokemuksista kasvaa häpeä ja näkymättömyys. Vahvoillekin ihmisille.
Minulla ei juurikaan ole kokemusta siitä, että joku puolustaisi minua julkisesti. Lapsesta asti on vain käsketty olla vahva, annettu sivusta neuvoja, mitä pitäisi tehdä tai minut on nähty vahvana, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Sitä pärjää tavalla tai toisella, kun on pakko. Näkymättömänä pärjää hyvinkin kauan, mutta usein sillä on huonot seuraukset itsetunnolle. Nähdyksi tulemisen kautta tulee myös merkityksellinen olo ja henkilökohtainen turvallisuudentunne paranevat.
Julkisessa tiloissa tapahtuvat asiat ovat kaikkien läsnäolijoiden vastuulla. Vastuu syrjinnästä ei saa jäädä vain yksin kohteelle ja hänen kokemuksiensa varaan. Se, että ihmiset esimerkiksi bussissa kääntävät katseensa pois syrjintä- tai häirintätilanteesta, on uhrille kokemuksena sama kuin tulisi hylätyksi tai tilanne olisi yleisesti hyväksyttävä, mitä se ei todellakaan ole. Tällöin sivullisetkin ovat haluamattaankin osallisia tapahtumaan, koska hyväksyivät sen hiljaisuudella ja vaikenemalla. Silmänsä ja korvansa sulkemalla. Ei anneta sellaisen tapahtua. Eihän?
Anu-Rohima Mylläri
Palaa etusivulle