Kokemukseni joukkoliikenteestä ovat vaihtelevia. Toisinaan näen auttavia käsiä, kun nousen bussiin ja hymyileviä kuljettajia, jotka ovat päättäneet, että pyörätuoli saadaan kyytiin – toimivat rampit tai eivät.
Usein esteettömyys on vajanaista, mutta kuljettajat korvaavat asenteellaan monet muut puuttuvat tekijät. Olen kulkenut myös palvelulinjan bussilla, johon pääseminen pyörätuolilla on todella vaikeaa ja kuljettaja on parhaimmassa tapauksessa nostanut minut kyytiin tuoleineen päivineen.
On myös päiviä, joina toivon, etten olisi lähtenyt kotoani. Kun kuljen bussissa kohti istumapaikkaani, ihmiset ympärillä kuikuilevat ja osoittelevat kuin kerjäten arkaa ja epätoivoista katsettani. Toiset räjähtävät nauruun, kun vanhemmat täti-ihmiset toruvat. Ahdistuneena keskityn muihin asioihin.
Asiakkaana olen positiivisesti yllättynyt, että nykyään inva-paikkojen määrä on noussut. Kiitän siitä ja nostan kuulokkeet korvilleni, jotten kuulisi ”kuiskauksia” itsestäni.
Jopa vanhemmat rattaineen tuhahtelevat, jos eivät pyörätuolini takia mahdu kyytiin – pahoittelen, vaikka syy ei ole minun. Toivoisin vastaantulijoiden ymmärtävän, etten minä toivonut sairastuvani. En halunnut olla vaivaksi muille, mutta en myöskään halunnut olla keskeisin puheenaihe tällä bussivuorolla.
Haluaisin olla minä siinä, missä kaikki muutkin ja kulkea rauhassa matkani ilman tenttausta terveydentilastani.
Usein asetun toisen henkilön tueksi, jos voin. Olen jopa noussut auttamaan vanhusta kyytiin, tarjonnut kättäni tueksi – toisessa kädessäni kyynärsauva. Kun muut kääntävät katseensa etsiäkseen jotakuta toista auttajaksi. Muistan ne kyyneleet sen tytön kasvoilla, jolle nostin häntä varten rampin bussissa. Muistan hänen ilmeensä, kun nousin pyörätuolista keppieni varaan ja autoin. Muistan tämän kaiken joka kerta, kun autan tai tulen itse autetuksi.
Katriina Koivula
Invalidiliiton nuorisotyöryhmän jäsen
