Saan usein vastata kysymykseen, mikä ihmisoikeustyössä on kaikkein keskeisintä. Mielestäni olennaisinta on oivaltaa, mitä syrjintä on ja miten se yhteiskunnassa ilmenee. Me olemme kaikki oikeutettuja yhdenvertaiseen ja reiluun kohteluun täysin riippumatta siitä, keitä olemme. Tällä periaatteella pääsee jo todella pitkälle.
Syrjimätön elinympäristö on tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen asia. Ensiarvoista olisi, että kaikille yhteiset tilat, kuten vaikkapa julkinen liikenne eri muodoissaan, olisivat syrjinnästä vapaita alueita. Julkinen liikenne on jo itsessään demokraattinen innovaatio. Kaikilla on mahdollisuus liikkua kaupungissa kohtuullisin kustannuksin. Reilussa yhteiskunnassa jokainen meistä voi aamulla kömpiä bussiin ilman pelkoa.
Syrjinnän käsite ei ole staattinen, vaan käsityksemme yhdenvertaisen kohtelun olemuksesta muuttuvat. Tästä syystä kukaan ei voi tuudittautua sen varaan, että tietäisi ihmisoikeuksista ja niiden toteutumisesta kaiken. Ihmisoikeuksien parissa työskentelevien onkin tärkeää pysyä herkkänä toisten kokemuksille siitä, millainen kohtelu tuntuu epäreilulta. Kyse on pitkälti siitä, osaako ja haluaako asettua toisen ihmisen asemaan.
Moni meistä tavallisista keski-ikäisistä ja keskiluokkaisista turkulaisista ei muista koskaan joutuneensa syrjityksi tai muutoin kaltoin kohdelluksi. Mutta emme voi yleistää omaa kokemustamme säännöksi. Jollekulle toiselle maailma – ja Turku – näyttäytyy ihan toisella tavalla. Pidetään siis silmät auki. Yritetään olla niitä ihmisiä, jotka sanovat syrjinnälle ei. Se ei välttämättä vaadi suurieleistä mekkalointia tai ritarillisia eleitä. Kuuntele sydäntäsi, löydät kyllä oman tapasi asettua syrjityn tueksi.
Elina Pirjatanniemi
Professori, Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin johtaja
