Yksi kamalimmista asioista elämässä on jäädä yksin. Ihminen on sillä lailla rakentunut, että hän kaipaa muiden hyväksyntää ja sitä, että saa kuulua porukkaan. Kaipaamme olla osa jotain suurempaa yhteisöä, muut ihmiset ovat toinen kotimme. Joku kaipaa muita ihmisiä enemmän kuin toinen, mutta harva haluaa tulla kokonaan toimeen omillaan.
Yksin voi jäädä monella tavalla. Tulee ero, ystävä kuolee tai jättää, riidellään, muutetaan. Mutta yksin voi jäädä myös niin, että muut – tuntemattomat kanssakulkijat – eivät välitä.
Jos joutuu häirityksi tai kiusatuksi kaupungilla, bussissa, työpaikalla tai vaikka koulussa, se on jo itsessään hirveää. Elämä pelon kanssa ei ole ihmisarvoista elämää. Mutta jos sitten joutuu kiusatuksi niin, että kanssaihmiset katselevat muualle, eivät välitä vaan antavat kiusaamisen jatkua, se moninkertaistaa kauheuden. Silloin ei selvästikään kuulu porukkaan. Ei saa muiden hyväksyntää vaan heidän välinpitämättömyytensä. Pois katsominen huokuu sitä, että tuo ei ole kyllin arvokas, että sitä pitäisi puolustaa.
Se on väärin, sillä jokainen on puolustamisen arvoinen. Kun näkee ihmisen pulassa, häntä on autettava. Apu voi olla vaikka hymy tai se, että menee viereen istumaan. Pieni tuen osoitus, ellei enempään ole mahdollisuutta. Sekin on paljon, sillä silloin kiusattu tietää, ettei hän ole yksin.
Että joku välittää.
Roope Lipasti
Kirjailija ja toimittaja
